Miten kaikesta aina selvinnyt päätyy Al-Anoniin?

"Voin henkisesti todella huonosti. Olin ystävilleni jauhanut asiaa uudelleen ja uudelleen, eikä vastauksia näkynyt missään. Mikä minussa on vikana? Ja sitten tuli se yksi aamu, jolloin heräsin ja joku sisälläni sanoi, että etsi Al-Anon ryhmä! Tiesin että minun on etsittävä lähin ryhmä ja nopeasti. Minun kuuluu mennä ryhmään! "

Olen 26 vuotta sitten raitistuneen alkoholistin tytär. Isäni oli työssäkäyvä alkoholisti, jonka viikonloput kuluivat viinan merkeissä. Tuolloin 80-luvulla, kun lapset olivat tervetulleita kaljakuppiloihin, olin minäkin monesti matkassa mukana reissuilla. Eräänkin kerran muistan, kun pelasin Pajatsoa seisten baarijakkaralla, jotta yllän varmasti kunnolla. Tyhjensin koko Pajatson ja hetken kuluttua minulla olikin muovipussillinen kolikoita. Koska menevänä tyttönä tylsistyin nopeasti, seuraavaksi olin jo baaritiskin toisella puolella myymässä kaljaa asiakkaille. Keikuin edelleen samaisella baarijakkaralla ja laskin hanasta tuopin jos toisenkin. Harva lienee alle kymmenvuotiaana laskenut hanasta kaljaa laulaja Irwin Goodmanille, rahastanut sen ja saanut tippiä. Minä olen. Surullista kyllä, tämä on yksi harvoja hyviä lapsuusmuistoja, joita isäni on minulle antanut.

Normaalisti hän oli arjessa kiireinen, äreä, väsynyt, humalassa herkästi tulistuva, väkivaltainen ja jopa vaarallinen. Vaikkei väkivalta kohdistunut suoraan minuun tai sisareeni, olimme kuitenkin jokaisena viikonloppuna seuraamassa isäni ja äitini riitoja ja sitä miten äitiäni hakattiin. Päällimmäisenä muistan pelon, jännityksen, varomisen ja vaaran tunteita. Olen koko lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni kokenut, että äitini on jähmettynyt, etäinen ja jännittynyt, poissaoleva sekä ahdistunut. En usko hänen koskaan kertoneen kenellekään mitä meillä tapahtui ja mitä hän joutui kokemaan. Hän on sulkenut kaiken sisäänsä. Padonnut paikkaan, johon ei kosketa, jonne ei palata. En ole koskaan seurustellut miehen kanssa joka juo. Huomasin jo nuorena olevani etenkin humaltuneiden miesten seurassa varautunut ja jännittynyt. Kaikki aistit valppaana ja jatkuvasti tulkitsemassa eleitä, ilmeitä, äänenpainoja valmiina vaistoamaan vaaran, äkisti muuttuvan mielentilan. reagoimaan! En pelokkaasti vaan raivoisan puolustavasti, sillä äitini jähmettyminen ja perääntyminen sekä alistuminen olivat aina ärsyttäneet minua näissä väkivaltatilanteissa.

En voinut käsittää, miksei hän ottanut aikuisen vastuuta? Vienyt meitä lapsia turvaan, suojellut. En voinut käsittää, miksi hän jäi! Olen ottanut aikuisen vastuuta jo pienestä asti. Kuusivuotiaana tein äidilleni laskelman menoista ja tuloista, etsin vapaita asuntoja ja vakuuttelin, että me pärjäämme kyllä, jos vain lähdemme. Emme lähteneet. Emme muutoin kuin yönselkään karkuun, öisille päämäärättömille ajeluille. Menimme autoon kissani, nuoremman siskoni ja hamsterini kanssa nukkumaan keskellä talvipakkasta, tai jos hyvin kävi, mummulaan. Minun mummuni, äitini äiti, onkin ollut lapsuuteni ainoa vakaa ja luotettava sekä rakastava ihminen. Mummuni oli hellyyttä ja lämpöä minulle antanut aikuinen. Nainen, jonka loppumaton aito rakkaus on varmaankin suojellut psyykettäni murtumasta ja antanut mallia oikeasta välittämisestä.

Jotenkin vääristyneesti kuvittelin, että valitsemalla itselleni miehen, joka ei juo, olen turvassa. Olenkin aina valinnut kumppaneikseni ne, jotka eivät juo, tupakoi, hoitavat raha-asiansa esimerkillisesti, liikkuvat säännöllisesti ja elävät muutoinkin ainakin näennäisen hyvää elämää. Kunnes tapasin miehen, jolla oli kolme vuotta raittiutta takanaan. Hän kävi säännöllisesti AA-palavereissa ja eli muutoinkin terveellistä elämää. Hän ymmärsi alkoholismia aivan eri tavalla kuin muut ja hänen kansaan oli helppo jakaa myös lapsuuteni vaikeita asioita, sillä hän osasi selittää niitä minulle alkoholistin näkökulmasta. Vaikka olinkin tietoinen siitä, että alkoholismi on loppuelämän sairaus, en ollut tajunnut miten paljon itsekseen raitistuneen isäni hoitamaton mieli vielä tänäkin päivänä oireilee. Typerästi ja naivisti kuvittelin, että kun mieheni kävi hoitamassa itseään, hän tai minä olisimme alkoholismin tuolta puolelta turvassa. Kuinka väärässä olinkaan!Vuosi seurustelumme alkamisen jälkeen, ostimme molempien unelmien talon. Talon, jonne haaveilimme rakentavamme kodin ja ehkä jopa saavamme lapsen, sillä me molemmat koimme, että olimme edellisissä suhteissamme jääneet vaille aitoa yhteenkuuluvuutta sekä jakavaa vanhemmuutta. Meillä oli yhteinen unelma saada korvattua kaikki se, mikä oli aikanaan syystä tai toisesta menetetty. Heti samana päivänä, kun kannoimme minun kodistani tuotavaa muuttokuormaa taloon, aloin vaistota, ettei kaikki ole kunnossa. Keskellä ison talon sisäremonttia, koronaa ja omia opiskelujani sekä lasten etäkoulua, meidän välillemme syntyi jatkuvasti riitaa. Lopulta riita olikin täysi helvetti! Loppumaton helvetti, josta oma erityislapseni alkoi oireilla pahasti. Näin jälkikäteen asioita paremmin ymmärtävänä tiedostan, etten enää taistellut leijonaemon lailla vain oman lapseni turvallisuudesta ja olemassaolosta, vaan myös sen pienen Helin. Helin, jota äiti ei ollut kyennyt suojelemaan tai puolustamaan. Menneisyyden haamut kävelivät suoraan rakkauden taloon ja ottivat valtaansa. Aloin tulkita lapsen silmin kaikkea mitä sanottiin tai tehtiin. Olinkin yhtäkkiä mielisairaan alkoholistin vankina keskellä metsää ilman että kukaan kuulee tai näkee, mitä siellä tapahtuu. Pois oli päästävä, äkkiä!Avoliittoleikkiä kesti neljä kuukautta, jonka jälkeen muutin lapseni kanssa pois. Olin täysin rikki, pettynyt ja hukassa. Miten olin muka voinut antaa huijata itseni tuollaiseen ansaan? Miten minä, aikuinen ihminen en yhtäkkiä kyennyt rauhassa keskustelemalla selvittämään yhtäkään riitaa? Minä vain huusin. Kaiken mitä minulla oli sanottavana, minä huusin. Tuska ja väsymys sisälläni oli musertava. Olin täysin loppu. Minun oli selvitettävä, mikä vika minussa oli. Miksen osannut valita miestä, joka on tasainen, turvallinen, huomaavainen ja kohtelee minua rakastavasti ja kunnioittavasti? Täyttäisin samana vuonna 40, enkä vielä koskaan ollut onnistunut valitsemaan miestä, joka olisi sitä mitä kaikilla muilla ympärilläni näytti olevan, siis "normaali" mies. Voin henkisesti todella huonosti. Olin ystävilleni jauhanut asiaa uudelleen ja uudelleen, eikä vastauksia näkynyt missään. Mikä minussa on vikana? Ja sitten tuli se yksi aamu, jolloin heräsin ja joku sisälläni sanoi, että etsi Al-Anon ryhmä! Tiesin että minun on etsittävä lähin ryhmä ja nopeasti. Minun kuuluu mennä ryhmään!Kun ensimmäisen kerran palaveriin astelin ja vapaalle penkille istahdin sekä tuli lopulta minun vuoroni puhua, valtava pato murtui. Helpotus huokui sisääni. Mitä enemmän sain ulos itsestäni, sitä vapautuneemmaksi tunsin itseni. Olin tullut kotiin. Jokainen puheenvuoro ennen minua oli kuin suoraan tarkoitettu minulle. Tunnistin elämääni niistä jokaisesta, vaikka elämäntilanteet olisivatkin olleet täysin toiset ulkopuolisen näkökulmasta. Täällä tiedettiin mistä minun tuskani kumpuaa. Minun ei tarvitsisi juurta jaksain selittää aivan kaikkea, selitellä, puolustella ja jopa salailla.Vuosi on mennyt vauhdilla. Viikottaiset palaverit ovat yksi elämäni tukipilari. Olen vihdoin ymmärtänyt, että minä voin sittenkin muuttaa asioita. Voin muuttaa itseäni. Voin muuttaa sitä, miten annan kohdella itseäni, miten ajattelen. Minulla on lupa asettaa rajat ja opettelen tekemään sen ajoissa, terveellä tavalla, jotta minun ei tarvitse kerätä kuormaa kantaakseni ja räjähtää lopulta. Olen oppinut päästämään irti siitä katkeruudesta ja vihasta sekä halveksunnasta, jota koin äitiäni kohtaan, kun hän ei lapsuuttani suojannut ja varjellut. Olen oppinut jopa ymmärtämään hänen valintojaan. Minun ei enää tarvitse muuttaa kaikkea ympärilläni, vaan muutos lähteekin minusta. Mikä mieletön oivallus!Isäni on tehnyt minulle aikanaan vankilassa ollessaan taulun. Taulun, joka on kulkenut neljäkymmentä vuotta matkassani. Taulun, jonka sanoja olen tuskassani ajoittain lukenut ja lohtua niistä hakenut. Enpä tiennyt, että nämä viisaat sanat lopulta merkitsivät jotakin paljon suurempaa. Ne pelastivat elämäni!-Heli-

Toipumiskertomus on poimittu lehdestä: Tietoavain 1/2022