Uusi normaali

"Läheinen alkaa sovittaa oman elämänsä alkoholistin elämään ja varmistelusta tulee tapa elää. Hän oppii uudet säännöt: mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa."

 Kun sama kuvio toistuu tarpeeksi monta kertaa, siitä alkaa tulla uusi normaali: Tällaista tämä meidän elämämme on, ei voi mitään. Läheinen alkaa sovittaa oman elämänsä alkoholistin elämään ja varmistelusta tulee tapa elää. Hän oppii uudet säännöt: mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa.

Läheinen alkaa kantaa toisen taakkaa, ja alkoholisti saa pohjan, miltä ponnistaa selitykset juomiselleen: ei voi mitään, pakko juoda, koska äiti on paska, vaimo on riivinrauta ja poliitikot valehtelee... Näin sitä mennään päivästä toiseen. Onko kevät, kesä vai talvi, ihan sama. Tulee uusi ajanlasku: Se oli sinä keväänä, kun alkoholisti oli kolmannen kerran katkolla, sinä talvena, kun löi päänsä jäisiin rappusiin... Lapsen ylioppilasjuhlissa "sankarin" roolin vie isä tai äiti tai veli, joka "örvelsi" kännissä. "Niin että se niistä juhlista sitten, ne olivat Ne juhlat", sanotaan. Eivät olleet. Oikeasti ne olivat lapsen ylioppilasjuhlat. Niin ainakin piti olla. Läheisestä tulee täysin oppinut alkoholistin läheinen, kun hän on liittänyt toisen ihmisen päihdeongelman osaksi omaa identiteettiään, kun hän on oppinut vaikenemaan, salailemaan, kulkemaan sivupolkuja ja käyttämään peitenimiä, hymyilemään, kun pelottaa, nauramaan, kun itkettää, vaihtamaan puheenaihetta, olemaan hiljaa, kun joku kysyy mitä kuuluu ja kertoo saman tien pikkuhauskoja sattumuksia siitä, mitä kaikkea kivaa hänen perheensä on puuhaillut.

Joskus jouduin kokemaan, että läheiseltä myös odotetaan tätä roolia. Perheenjäsenen päihdeongelmasta ei ole oikein sopivaa puhua julkisesti. Saa sanoa, että lapseni tai mieheni on syöpäsairas, mutta ei saa sanoa, että lapseni tai mieheni tai äitini on alkoholisti. Jos sanoo, seuraa outo hiljaisuus. Sanojalle tulee tunne, että hänessäkin on kuulijan silmissä jotakin vikaa, tekee mieli sanoa: älä pelästy, se ei tartu.

"Sopeutumisessa päihteiden käyttö hyväksytään erilaisten elämäntilanteiden väistämättömänä osana. Se on usein vuosien tai jopa vuosikymmenien mittainen prosessi, jossa vuorottelevat toivo, epätoivo, luottamus ja pelko. Muutokset mahdollisuus sivuutetaan yksinäisyyden tai tuntemattoman pelosta." Näin todetaan monisteessa, jonka sain mukaani läheiskurssilta toistakymmentä vuotta sitten. Tuskinpa tuosta mikään on muuttunut.

Kysymyksistä: "Miten läheisesi päihteiden käyttö määrittää omia valintojasi, mitä tapahtuu, jos päihteiden käyttäjä jää yksin valintoineen tai millaista elämäsi olisi ilman näitä ongelmia, " en osannut aluksi vastata yhteenkään. Pohdittuani asiaa, ymmärsin, ettei ollut mitään valintoja, ei muuta kuin läheiseni päihteidenkäyttö, joka vaikutti kaikkeen. Toinen valitsi juomisen, minä valitsin kyttäämisen, koska "tehtäväni" oli rajoittaa juomista: et nyt joisi, kun on jouluaatto, voisitko rajoittaa, koska huomenna on mentävä töihin, koska en jaksa enää katsella, koska lapset kärsivät...

Läheiseni juominen piti minussa yllä nalkutuskoneistoa, koska luulin että nalkuttaminen on velvollisuuteni. Kun nalkutan, toinen pysyy edes jonkinlaisessa kuosissa. Mutta eipä vaan pysynyt. Sitten päätin vertaistukiryhmän ohjeitten mukaan kokeilla rähinägeneraattorin hiljentämistä. Annoin itselleni vapaapäivän: päätin raitistaa miestä vasta huomenna, tänään en ehdi, en viitsi, ei huvita, tänään ajattelen vain itseäni. Melkein luvaton kepeys valtasi mielen: ei edes tarvitse, olkoon.

Toipumiskertomus on poimittu lehdestä: Tietoavain 11/2022