Ostoskori
0
0,00 €
Viesti tuli perille
02.10.2024
"Ainakin nyt vihdoin opin todella, kuinka tärkeää on hidastaa ja huomioida muut ihmiset ympärillään vain omiin murheisiinsa keskittymisen sijaan."
Olin matkalla kotiryhmäni tapaamiseen, kun ratikassa sattui sairaskohtaus. Nuori matkustaja oli kaatunut lattialle ja menettänyt tajunsa. Edellinen ratikka oli jäänyt huonon sään vuoksi tulematta, joten vaunussa oli kaksinkertainen määrä iltapäivämatkustajia paksuissa talvivaatteissaan. Ihmiset tungeksivat katsomaan, mikä oli hätänä. Kuului huutoja: pysäyttäkää ratikka! Soittakaa ambulanssi! Onko täällä lääkäriä?
Lääkäri löytyi, vihainen sellainen, joka komensi ihmiset pois pyörtyneen luota ja alkoi tutkia nuorta tämän kaverin seistessä säikähtäneenä vieressä. Ratikka pysähtyi.
Minä istuin aivan lähellä tapahtumaa enkä hievahtanut paikaltani. Ärsytti. Olin jo valmiiksi myöhässä ryhmästä ja nyt myöhästyisin lisää. Kuinka kauan tässä kestäisi? Ehtisinkö lainkaan ryhmään puhumaan viimeisimmistä sattumuksista, jotka vaivasivat mieltäni? Lamauttava ahdistus oli kiusannut minua koko päivän ja olin jo aamusta alkanut odottaa ryhmään pääsyä.
Katsoin tilannetta ja mietin, voisinko auttaa jotenkin, mutta en uskaltanut kysyä. Vihainen lääkäri huusi hämmentyneille ihmisille joista joku ilmoitti, että ratikka pysyy paikallaan, kunnes ambulanssi tulee. Päätin, ettei minusta ollut siellä mitään apua ja myöhästyisin vain ryhmästä, jos jäisin paikoilleni, joten lähdin ratikasta. Auttamaan jääneet loivat minuun syyttäviä katseita, tai niin ainakin kuvittelin. Tunsin itseni luihuksi kiirehtiessäni eteenpäin. Mitä jos siellä olisi tarvittu apua vaikka sairastuneen siirtämisessä ulos? Liukastelin sohjossa eteenpäin aiempien ahdistuksen lisäksi nyt syyllisyys ja myöhästymisstressi seuranani. Kaduilla oli vaikea päästä eteenpäin ja loskainen sää oli sekoittanut liikenteen niin ettei bussia kannattanut jäädä odottamaan. Olin jo viisi minuuttia myöhässä.
Sitten näin, että se sama ratikka, josta olin juuri poistunut, ajoi ohitseni matkustajat kyydissään.
Siinä hetkessä tunsin ensimmäistä kertaa korkeamman voiman läsnäolon ja selkeän viestin, jonka se oli minulle antanut. Jos olisin rauhoittunut ja jäänyt auttamaan tuntematonta, olisin myöhästynyt hiukan mutta lopulta itsekin päässyt sinne minne minun piti. Sen sijaan ajattelin vain itseäni ja yritin kiirehtiä, mikä johti vielä pahempaan myöhästymiseen. Olin nyt niin auttamattoman myöhässä ja stressaantunut, etten enää kehdannut mennä ryhmään. Pysähdyin keskelle katua. No, korkeampi voima, mitä minun nyt pitäisi tehdä? Tunsin tarvetta mennä kirjastoon, jonka olin juuri ohittanut. Kävelin hyllyrivien seassa vailla päämäärää, kunnes pysähdyin päihdepolitiikkahyllyn kohdalle. Siitä löysin pari kirjaa, joiden lukemisesta sain lohtua mieltäni kalvaviin ahdistuksiin. Melkein nauratti, kun entistä epäilijää iskettiin kalloon näin sivuuttamattoman selkeillä viesteillä. Ainakin nyt vihdoin opin todella, kuinka tärkeää on hidastaa ja huomioida muut ihmiset ympärillään vain omiin murheisiinsa keskittymisen sijaan.
"Kai"
Lääkäri löytyi, vihainen sellainen, joka komensi ihmiset pois pyörtyneen luota ja alkoi tutkia nuorta tämän kaverin seistessä säikähtäneenä vieressä. Ratikka pysähtyi.
Minä istuin aivan lähellä tapahtumaa enkä hievahtanut paikaltani. Ärsytti. Olin jo valmiiksi myöhässä ryhmästä ja nyt myöhästyisin lisää. Kuinka kauan tässä kestäisi? Ehtisinkö lainkaan ryhmään puhumaan viimeisimmistä sattumuksista, jotka vaivasivat mieltäni? Lamauttava ahdistus oli kiusannut minua koko päivän ja olin jo aamusta alkanut odottaa ryhmään pääsyä.
Katsoin tilannetta ja mietin, voisinko auttaa jotenkin, mutta en uskaltanut kysyä. Vihainen lääkäri huusi hämmentyneille ihmisille joista joku ilmoitti, että ratikka pysyy paikallaan, kunnes ambulanssi tulee. Päätin, ettei minusta ollut siellä mitään apua ja myöhästyisin vain ryhmästä, jos jäisin paikoilleni, joten lähdin ratikasta. Auttamaan jääneet loivat minuun syyttäviä katseita, tai niin ainakin kuvittelin. Tunsin itseni luihuksi kiirehtiessäni eteenpäin. Mitä jos siellä olisi tarvittu apua vaikka sairastuneen siirtämisessä ulos? Liukastelin sohjossa eteenpäin aiempien ahdistuksen lisäksi nyt syyllisyys ja myöhästymisstressi seuranani. Kaduilla oli vaikea päästä eteenpäin ja loskainen sää oli sekoittanut liikenteen niin ettei bussia kannattanut jäädä odottamaan. Olin jo viisi minuuttia myöhässä.
Sitten näin, että se sama ratikka, josta olin juuri poistunut, ajoi ohitseni matkustajat kyydissään.
Siinä hetkessä tunsin ensimmäistä kertaa korkeamman voiman läsnäolon ja selkeän viestin, jonka se oli minulle antanut. Jos olisin rauhoittunut ja jäänyt auttamaan tuntematonta, olisin myöhästynyt hiukan mutta lopulta itsekin päässyt sinne minne minun piti. Sen sijaan ajattelin vain itseäni ja yritin kiirehtiä, mikä johti vielä pahempaan myöhästymiseen. Olin nyt niin auttamattoman myöhässä ja stressaantunut, etten enää kehdannut mennä ryhmään. Pysähdyin keskelle katua. No, korkeampi voima, mitä minun nyt pitäisi tehdä? Tunsin tarvetta mennä kirjastoon, jonka olin juuri ohittanut. Kävelin hyllyrivien seassa vailla päämäärää, kunnes pysähdyin päihdepolitiikkahyllyn kohdalle. Siitä löysin pari kirjaa, joiden lukemisesta sain lohtua mieltäni kalvaviin ahdistuksiin. Melkein nauratti, kun entistä epäilijää iskettiin kalloon näin sivuuttamattoman selkeillä viesteillä. Ainakin nyt vihdoin opin todella, kuinka tärkeää on hidastaa ja huomioida muut ihmiset ympärillään vain omiin murheisiinsa keskittymisen sijaan.
"Kai"