AL-ANON-KIRJALLISUUTTA

Toipumalla tasapainoon

LUKUNÄYTE KIRJASTA

"Miksi ei riitä, että tutustuu Al-Anonin periaatteisiin kirjojen perusteella? Miten sitä ohjelmaa sitten oikein tehdään, kun te kaikki aina puhutte sellaista?" kysyi tulokas vanhemmalta jäseneltä. Toinen jäsen harkitsi pitkään, jotta ei kertoisi liian monimutkaisesti siitä, mitä voidaan tehdä jopa tuhannella eri tavalla.

Lopulta hän selitti näin: "Tiedän olevani pohjimmiltani laiska, ja voin olla jatkuvasti vihainen siitä, että olen kasvanut sairauden vaikutuspiirissä, vaikka en ole sitä osakseni pyytänyt. Se ei ole minun vikani, sanon itselleni. Haluan pikaisen parantumisen. Anna minulle pistos ja paranna minut! Mutta ei ole olemassa pistosta alkoholistille eikä sellaista ole myöskään meille. Meidän täytyy muuttaa käyttäytymistapojamme ja ajatusmallejamme, juuri niitä, jotka eivät toimi, vaan ovat tosiasiassa tuhoisia. Edes huonojen tapojensa myöntäminen ei muuta niitä. Tavat eivät muutu vain lukemalla kirjoja. Muutos tulee harjoittelemalla jotakin uutta. Itse teen ohjelmaa, kun otan yhden työkaluista - iskulauseen, askeleen, tyyneysrukouksen, puhelinkortin, kummini - ja käytän sitä elävässä elämässä. Kun tein töitä muuttaakseni itseäni, huomasin, että siinä, missä olin ennen reagoinut vihaisesti ja raivostuneesti, nyt reagoin rakastavasti ja myötätuntoisesti ja se tuntuu hyvältä. En ole enää elämän uhri, vaan selviytyjä, jolla on vaihtoehtoja."

Koska olemme kasvaneet alkoholistikodeissa, otamme yleensä itsemme hyvin vakavasti. Emme ole oppineet, kuinka rentoutua ja pitää hauskaa. Pelkkä hengissä selviytyminen oli kovaa työtä. Viimeiseksi haluaisimme nyt kuulla, että meidän on tehtävä työtä vielä toipumisemme eteen. Jos olemme jo nyt ylivastuullisia, vakavia ja ylirasittuneita, meidän täytyy oivaltaa, että ohjelman tekeminen voi olla hyvin yksinkertaista. Voimme esimerkiksi laatia listan hauskoista asioista ja tehdä jotakin hauskaa. Ehkäpä kannattaisi aloittaa kysymällä kuinka tärkeää tämä on ja hellittää jostakin tai jättää jokin tehtävä tekemättä.

Toisinaan tarvitsemme hengellisen ohjelman tarjoamaa rakennelmaa ja kurinalaisuutta, sillä olemme kärsineet paljon epävarmuudesta tai jopa kaaoksesta. Me vaellamme kivun valtakunnassa, joka näyttää umpikujalta. Meidän on tarpeen tehdä jotakin asenteidemme muuttamiseksi, mutta mitä? Jos on tottunut aina tuomitsemaan, voi tuntua uskomattoman vaikealta muuttaa suuntaa. Eräs jäsen kuvaili omia kielteisiä ajatuksiaan muodostelmaksi, johon on valjastettu kahdeksan hevosta vetämään hänen raskaiden velvollisuuksiensa kuormaa. Valjakko laukkaa täyttä vauhtia kalliojyrkännettä kohti. Hän kertoi, että muodostelman suunnan kääntäminen vaatii rohkeutta, voimaa ja lujaa päättäväisyyttä. Vaikeuksien uhatessa ohjelman tekeminen tarkoittaa puhelimen luurin nostamista ja soittamista jollekin tai kappaleen tai askeleen lukemista ja sen soveltamista tilanteeseen. Voimme kieltäytyä kuuntelemasta sisäistä ääntä, joka nalkuttaa meille ikävästi. Meidän on korvattava se myönteisellä vaihtoehdolla, muutoin vanha malli valtaa tyhjän tilan heti, kun emme ole valppaina.

Ohjelman ehdotukset ovat kuin työkalupakki. Mikään ei muutu, ennen kuin me muutamme sen. Työkalupakki vain odottaa hyllyllä ammattimiestä, joka ottaa sen esiin. Parhaan työkalun valinta vaatii hiukan taitoa, mutta me emme ole yksinäisiä oppipoikia, jotka on jätetty oman onnensa nojaan. Voimme pyytää toisilta jäseniltä apua, lukea Al-Anonin kirjallisuutta, soittaa kummillemme, mennä palaveriin, rukoilla tai kokeilla ehdotuksia omin päin. Kun me harjoittelemme, mikään oppitunti ei mene hukkaan, vaan aina meille paljastuu jotain lisää. Voimme auttaa itseämme käyttämään välineitä täysin omassa Toipumalla tasapainoon 91 tahdissamme. Voimme ottaa, mitä haluamme ja jättää loput. Voimme vetelehtiä viivytellen tai rynnätä täysillä eteenpäin.

Vihdoin monet meistä ymmärtävät, ettemme voi parantua pikaisesti. Valitettuamme aluksi kaiken epäoikeudenmukaisuutta huomaammekin, että kaikki on niin kuin pitääkin, koska aina on jotain uutta opittavaa. Löydämme tyyneytemme pikemminkin jostain matkan varrelta kuin määränpäästä. Pitkin matkaa löydämme ystäviä ja saamme pitää hauskaa. Entä kohtaammeko haasteita?

Aina niitäkin on elämän varrella. Nyt meillä on ainakin uutta taitoa, rakastavaa toveruutta ja hengellistä tukea. Ne kaikki auttavat meitä kohtaamaan elämän haasteet. Lopulta löydämme myös rakkautta ja itseluottamusta.

Irrottautuminen tuntui mukavalta

Oltuani vasta yhdeksän kuukautta Al-Anonissa onnistuin ensimmäisen kerran soveltamaan irrottautumista oikein. Kello oli 23 kiitospäivän aattona, ja olin juuri mennyt vuoteeseen. Äitini oli jo sammunut juotuaan koko illan. Hän heräsi ja ryntäsi huoneeseeni. "Nouse ylös ja puhdista jääkaappi!" hän vaati.

Aikaisemmin olisin ollut jo keittiössä tekemässä sitä, ennen kuin hän lopettaisi lauseensa. Tällä kertaa Al-Anon-ystävieni sanat kuiskuttivat päässäni ehdottaen, etten reagoisi. Hammasta purren päätin kokeilla ehdotusta, jonka olin kuullut kokouksissa, ja sanoin: "Jääkaappi voi odottaa aamuun asti. Minä rupean nyt nukkumaan. Hyvää yötä, äiti!"

Äiti toisti vaatimuksensa, tällä kertaa kovemmalla äänellä. Pysyin rauhallisena (ainakin ulospäin) ja ilmoitin uudelleen, että hoitaisin sen aamulla. Mielessäni luin tyyneysrukousta uudelleen ja uudelleen niin nopeasti kuin voin. Sydämeni hakkasi. Olin aina laittanut toisten tarpeet etusijalle, joten puoleni pitäminen oli minulle suunnattoman rohkea teko. Hänen äänensä kohosi ja kielenkäyttönsä muuttui vieläkin raivokkaammaksi. Hän vaati, että nousisin heti ylös pesemään jääkaapin. Minä keskityin ajattelemaan Al-Anon-ryhmäni jäseniä ja muistin, kuinka he varoittivat minua, etten menisi mukaan ihan mielettömään ajatteluun. Muistin, että minulla on valinnan mahdollisuus ja sanoin toistamiseen: "Hyvää yötä, äiti."

Sitä hän ei nyt halunnut kuulla. Kaikki padot murtuivat. Hän tunsi heikkouteni hyvin ja veti jokaisesta narusta vaikuttaakseen tunteisiini. Hätkähdin, mutta onneksi nuo ihanat ihmiset olivat kokouksissa kertoneet, että raivon hillitön purkaminen johtuu siitä, että ihminen on todella tuskissaan. Pystyin näkemään selvästi äitini tuskan hänen kirkuessaan minulle. En halunnut lisätä sitä tuskaa enkä myöskään ottaa sitä kannettavakseni, joten olin edelleen hiljaa.

Hän rynnisti pois huoneestani. Pian kuului mekastusta keittiöstä. Hän ilmestyi uudelleen huoneeni ovelle paasaten: "No niin, poikaseni, se on nyt sinun syytäsi. Kalkkuna ja loput ruuat ovat kaikki keittiön lattialla! Sinun on parasta laittaa ne paikoilleen." Hän palasi omaan makuuhuoneeseensa läimäyttäen oven kiinni perässään.

Hetkeksi minun irrottautumiseni mureni: "Voi ei, huomenna perhe tulee saamaan pelkkiä voileipiä päivälliseksi, ja se on ihan minun syytäni!" "Kuinka niin? Ethän sinä ole heittänyt kalkkunaa lattialle", väittivät ajatuksissani Al-Anon-jäsenet vastaan. Syyllisyydentunteen valtaamana vaimensin nuo äänet mielestäni ja kiirehdin keittiöön ja aloin laittaa ruokatavaroita paikoilleen.

Korkeamman Voimani hellä huolenpito ja monien kokousten kokemus aiheuttivat sen, että ajatukset palasivat: "Niin kauan kuin sinä siivoat hänen aiheuttamansa sotkut, hänen ei tarvitse tehdä sitä itse. Tuollainen ystävällisyys ei ole oikein, se saattaa tappaa hänet."

Jätin kalkkunan lattialle ja menin takaisin vuoteeseen. Luovutin äitini, kalkkunan ja mahdolliset huomiset päivällisvoileivät Jumalan huomaan. Seuraavana aamuna kaikki oli pantu takaisin jääkaappiin. Äiti oli ottanut vastuun omista teoistaan.

Nykyisin äitini ei juo. Vaikka en saanut häntä raitistumaan, kuten en ollut aiheuttanut hänen juomistaankaan, minusta tuntuu hyvältä tietää, että irrottautuessani rakkaudella en ainakaan mahdollistanut hänen juomistaan. Rakastan häntä ja arvostan kaikkia hänen aikaansaannoksiaan. Meillä molemmilla on nykyään paljon parempi elämä.